Hiihtoloma on lopussa, enkä  ole ehtinyt edes rentoutua. Olen parhaani mukaan keskittynyt stressaamaan siitä, miten voisin rentoutua kun kerrankin voi. Loma tuntuu arjelta, jolloin ollaan kotona. Todennäköisesti se johtuu siitä, että perheen kanssa olemme aina ennen niinä hyvinä vuosina matkustaneet jonnekin, ulkomaille lämpimään tai jonnekin Lapin lumikinokseen pakkohiihtämään. Ei houkuttele minua enää, sori nyt vaan. Olen siinä iässä että lukkiudun mieluummin huoneeseeni angstaamaan mahdollisimman raskasta musiikkia kuunnellen. Toisaalta tämä on varsin hyvä ikä. Sopivan verran vastuuta ja kuitenkaan ei tarvitse olla vielä aikuinen. Sisimmässään sitä kuitenkin odottaa innolla kahdeksantoistavuotissynttäriään, sen maagisen päivän jälkeen saa tehdä vaikka mitä. On virallisesti ihminen.

Minulla ja äidilläni on hyvä suhde. Usein äiti on se, joka saa kuulla päivän valitukset ja kaiken sen, mikä ärsyttää. Ja usein ärsyttävintä on se, että se sanoo lopuksi: ''Se saattaa johtua tuosta murrosiästä''         Ja vitut. Eihän johdu. Minun ongelmani ovat ihan oikeita ongelmia, ne eivät johdu mistään tietystä ikävaiheesta. Se on kuin vähättelemistä, tai ihan kuin tämä ikä olisi jokin sairaus, vaikka olenkin päässyt jo hankalimmasta vaiheesta ohitse. Nyt voinkin siis syvällä kokemuksen rintaäänellä sanoa, että se menee ohitse. Kyllä siitä pääsee yli. Se ei ole taudeista tappavin. Jos murrosikä on tauti, niin on myös kuolema ja syntymä. Kuolema on sitten se tappava, ja ainoa tappava tauti joka on yksinkertaisesti väistämätön, huomattavasti väistämättömämpi kuin syntymä. Tosin syntymä on siitä väistämätön ettet voi päättää, synnytkö vai et, mutta siitäkin voi päättää joku muu ihminen, kuolemastasi ei (ja nyt ei lasketa murhaajia, kuolet kumminkin).